Elin vuosia ahdistuneena,100 % suorittajana, suoritin joka asiaa mitä ikinä tein. Analysoin ja pohdin, väänsin ja käänsin.
Itkuja ei sallittu, tai itku oli vaan hukkunut suorittamisen taakse.
Ihmettelin aina kun masennustesteissä kysyttiin,oletko itkeskellyt? No tähän oli aina vastaus, en todellakaan ole.
Mutta kun se itku viimein palasi takaisin, löysinkin uudelleen sen kadotetun minäni. Herkänkin ja tuntevan. Itkuttomuuden takana oli ne piilotetut oikeat tunteet ja suorittamisen tunne. En tiedä miksi kyyneleet katosivat jossain vaiheessa elämää. Ehkäpä "vahvat" ei itke?
Toipumisen vaiheessa ymmärsin, että ainoa tapa jolla reagoin mihinkään oli ahdistus. Ainoana tunnetilana se oli niin turvallinen että tuntui jopa kurjalta luopua siitä. Jos kaikkeen reagoi tietyllä tavalla,se tulee osaksi sinua,sinä kasvat siihen kiinni. Niin siinä kävi.
Kun aloin pikkuhiljaa luopua ainaisesta suorittamisesta ja ahdistuksen tunteesta,huomasin että tässähän ollaan elossa. Hei en oo ahdistunut, vaan olenkin pettynyt johonkin tilanteeseen, oonkin harmeissani jostakin tai koin epäonnistumista, tein virheen jne
Tätä kautta tuli positiivisuutta rutkasti lisää. Samaan aikaan kun koin epäonnistumista, koinkin suurta onnistumista.. Kun myönsin epäonnistuvani,tein tilaa myös onnistumiselle. Ehkä sitä vaan on joskus niin pirun tyhmä,että vastaukset löytyy jopa liian läheltä, ja ne vastaukset muka liian yksinkertaisia toimikseen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti