Pelko ja mielenhaavat

Pohdin tuota pelkoa kokonaisuutena.
Meillä kaikilla on ydinpelkomme, jotka hankaloittavat jopa päivittäin oloa,tietoisesti tai tiedostamatta. Pelko saattaa esiintyä töissä, ihmissuhteissa ,tilanteissa tai vain sellaisenaan.

Pelon aiheuttaa usein koettu ikävä tapahtuma. Ikävällä tapahtumalla tarkoitan syntynyttä haavaa, josta pelko jälkeenpäin kumpuaa.

Tämä on sinänsä hankala tilanne, koska haava/trauma synty tapahtuu usein niin että ihminen kokee olevansa tilanteen sattuessa ihan"ok" eikä tilanteessa tunnu olevan mitään sellaista joka aiheuttaisi suurta tunnemylläkkää, on irrationaalinen. Haava syntyy kun tapahtuu jotain jota ei voi sillä hetkellä ymmärtää tai käsitellä. Se on ennaltaodottamaton,eikä siihen ole voinut valmistautua etukäteen.

Miten sitten pelko ja ikävä tapahtuma on yhteydessä toisiinsa? Kun joutuu ikävän kokemuksen kohtaan se jättää jälkeensä pelon, pelko jää kummittelemaan tilanteisiin johon ei enään kuulu. Pelko ja sen aiheuttamat tunteet on heijastuma ikävästä tilanteesta. Itse ajattelen että tarvitaan tapahtuma(trauma) joka tuottaa pelon. Pelon keskellä ihminen on hukassa itsensä kanssa, hän on paniikissa ja kaipaisi turvallisuuden tunnetta,tilanteessa on jäänyt vaille tätä tunnetta.
Miksi ihminen kieltää oman traumansa/haavansa? Usein ihminen saattaa sivuttaa ja vähätellä omaa kokemustaan. " Ei se tehnyt kipeää, olen käsitellyt asian" "en näe syytä miksi se olisi minua koskettanut" mieli myös suojelee meitä, emme välttämättä koskaan tule tietoiseksi tapahtuneesta tilanteesta,josta mielenhaavoja on syntynyt. Pelkojenkin ja haavojen hoidossa on erittäin tärkeää että hetkeen palataan uudelleen ja käsitellään ne asiat, jotka tekivät kipeää.
Jotta vapautuu peloistaan ja haavoistaan tämä matka on käytävä läpi. Niissä hetkissä käydään hyvin syvällä, mutta se voimaannuttaa ja antaa ymmärrystä omasta itsestä.
Pelko ei itsessään kuulu ihmisen luonteeseen, vaan se on opittu asia. Siksi on lohdullista ajatella että siitä pääsee eroon. Jos ihminen määrittelee itsensä pelkonsa mukaan, toimintakyky alenee, tällöin pelko ohjaa ihmistä. Pääasia on että pelko ymmärretään se voitetaan ja ennen kaikkea se hyväksytään. Jos pelko kiistetään se jää kummittelemaan mieleen ja näin hankaloittaa oloa.

Matka omaan itseen ja pelon aiheuttaneeseen tilanteeseen on tärkeä käydä läpi,koska näin vain pääsee jonain päivänä peloista. Terapia on tässä oleellinen ja tärkeässä roolissa.

Ahdistuksesta luopuminen

Elin vuosia ahdistuneena,100 % suorittajana, suoritin joka asiaa mitä ikinä tein. Analysoin ja pohdin, väänsin ja käänsin.
Itkuja ei sallittu, tai itku oli vaan hukkunut suorittamisen taakse.
Ihmettelin aina kun masennustesteissä kysyttiin,oletko itkeskellyt? No tähän oli aina vastaus, en todellakaan ole.
Mutta kun se itku viimein palasi takaisin, löysinkin uudelleen sen kadotetun minäni. Herkänkin ja tuntevan. Itkuttomuuden takana oli ne piilotetut oikeat tunteet ja suorittamisen tunne. En tiedä miksi kyyneleet katosivat jossain vaiheessa elämää. Ehkäpä "vahvat" ei itke?

Toipumisen vaiheessa ymmärsin, että ainoa tapa jolla reagoin mihinkään oli ahdistus. Ainoana tunnetilana se oli niin turvallinen että tuntui jopa kurjalta luopua siitä. Jos kaikkeen reagoi tietyllä tavalla,se tulee osaksi sinua,sinä kasvat siihen kiinni. Niin siinä kävi.
Kun aloin pikkuhiljaa luopua ainaisesta suorittamisesta ja ahdistuksen tunteesta,huomasin että tässähän ollaan elossa. Hei en oo ahdistunut, vaan olenkin pettynyt johonkin tilanteeseen, oonkin harmeissani jostakin tai koin epäonnistumista, tein virheen jne
Tätä kautta tuli positiivisuutta rutkasti lisää. Samaan aikaan kun koin epäonnistumista, koinkin suurta onnistumista.. Kun myönsin epäonnistuvani,tein tilaa myös onnistumiselle. Ehkä sitä vaan on joskus niin pirun tyhmä,että vastaukset löytyy jopa liian läheltä, ja ne vastaukset muka liian yksinkertaisia toimikseen?